31. elokuuta 2011

Tilaa leluille

Vanha kämppä siivottu ja kaikki ne neljä avainta palautettu. Kunnon wtf-elämys oli kun avasin oven ja huomasin niiden kymmenien mainoslehtisien kadonneen lakkihyllyltä ja tupakantumppien parvekkeelta. Ilmeisesti kiltti talkkarisetä oli tullut tsekkaamaan ja päättänyt avittaa. Kai ymmärsi, että tulen vasta tänään siivoamaan kun kaappeja kolutessaan huomasi imurin ja pesuaineiden olevan vielä siivouskaapissa?

Lisäksi ostin tänään tytön huoneeseen Sotkasta hyllykön. Tuon tapaista olin koko ajan tytön huoneeseen katsellut ja nyt kun oli vielä tarjouksessa, hain meille käyttöön. Täytyy vielä ostaa toisenlaiset laatikot niin on kähee.


Hyllyn kokosin ihan itse omin kätösin. Tietysti ajattelin, että iisibiisi, pari ruuvia ja avot. Heh heh... Eipä ollut ruuveja, vaan tappeja ja liimaa. Mä en ymmärrä, että mikä idea sitä on edes laittaa kasaan huonekaluja liimalla ja tapeilla? Kuitenkin taustalevyjen nakuttelun jälkeen hyllykkö tuntui tukevalta ja hyvältä. Itse tietysti olin yltäpäältä liimassa. Enpä osta vähään aikaan huonekaluja.

Loppuun periaatteistani poiketen tytöltä päivän ilme:

30. elokuuta 2011

Hiljainen hetki

Nyt on se hetki päivästä, kun lapsi menee päiväunille ja minä saan kaikessa rauhassa käpertyä sängyn nurkkaan läppäri sylissä. Parhautta.

Viikonlopun reissusta on nyt selvitty. Matkatavarat on purettu ja pyykkikasa pienentyy.
Muutto on ohi ja kaikki tavarat ovat löytäneet paikkansa. Lukuunottamatta kahta isoa muovikassia, jotka sisältävät minulle nyt yksinkertaisesti liian pieniä vaatteita. Toivo elää, että joskus olisin vielä xs-s-kokoinen, mutta nyt tulin siihen tulokseen, että vaatekaappini ei tarvitse pursuilla vaatteiden takia, joita en vain voi vielä pitkään aikaan käyttää. Vaatteet ovat nyt 'haluan eroon turhasta kaapintäytteestä'-hinnalla myynnissä huuto.net:ssä, josko joku ne haluaisi omakseen.

Siihen on nyt kolmetoista päivää. Jaa mihin? Kun minä menen töihin ja lapsi aloittaa päivähoidon. Hakemaani paikkaan en päässyt. Tai no, olisin päässyt kai jos olisin toistamiseen kertonut työnantajalle, että olen halukas suorittamaan tarvittavan koulutuksen. Niinpä menen samaan työhön, mutta eri työnantajalle. Tämä pesti kestää nyt vuoden. Lupaili pomo jo vakipaikkaakin, mutta nähtäväksi jää, että onko heillä siihen vuoden päästä tarvetta. Toivoa sopii.
Hoitopaikasta ei ole vielä kuulunut mitään. Toivo on kova, että voimme ennen hoidon alkua käydä tutustumassa ainakin pariin kertaan paikkaan, ettei tytön tarvitse heti suorilta käsin jäädä hoitoon koko päiväksi.

äitin karhu. 

Itse tyttö kehittyy koko ajan, otti se ensimmäiset askeleetkin viime torstaina. Pari kolme askelta tepsuttelee vieläkin, mutta mielummin konttaa. Ei voi olla kuin ylpeä. :)

Alkaa tuntua, että elämä kulkee nyt hyvin. Nautitaan siis tästä.

27. elokuuta 2011

Karkuun

Tämän viikon aikana on kotipaikkakunnnallamme ollut tapahtumia aina ulkoilmakonserteista raveihin. Tämä johtuu siitä, että kyseisen viikon ajan pidetään eräs tapahtuma, joka huipentuu tähän viikonloppuun. On esiintyjää jos jonkilaista ja tori piukassa kojuja. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa sitä, että ihmiset teineistä vaariin pyörivät pitkin kyliä ympäripäissään, hutkivat toisiaan nyrkeillä ja työllistävät poliiseja.

Mutta minä en ole sielä, lähdimme karkuun tätä hulinaa miehen siskolle, tänne metsien ja peltojen keskelle. (Kehtaan väittää, että tämä on miehen siskon ja vanhempien yhteinen juoni saada meidät pois kaiken vilinän keskeltä, ettei jompaa kumpaa ala meno kiinnostaa.) On ollut mukavaa; ulkosaunaa, shoppailua, lapsia ja vierailevana tähtenä naapurin kissa, joka on viihtynyt nyt muutaman tunnin köllötellen auringossa terassilla.

Kuitenkin...kyllä mua ottaa pannuun, että ainoona viikonloppuna kun se kylä herää henkiin, minä en ole paikan päällä. Viime vuonna olin rantapallo ja sitä edellisenä vuonna töissä. Minä nyt olisin halunnut käydä edes yhdessä (näinkin mitättömässä) tapahtumassa koko kesän aikana. No, kaippa minä olen nuori vielä ensi vuonnakin. Ja täytänhän minä 21-vuotta jo kolmen viikon päästä, ehkä silloin on minun vuoroni?

24. elokuuta 2011

Pala viisautta

Mulla on useamman vuoden näkynyt viisauden hampaan piikit vasemmalla ylhäällä. Välillä on vaivannut, välillä ei ja aina se on mennyt ohi. Nyt sitten viime perjantai alkoi hammas vaivaamaan taas, vasemmalla puolella ei voinut syödä, kuolasin kuin koira ja kipeä tietenkin oli. Ajattelin, että se menee kuitenkin ohi, ei hätiä mitiä.

Seuraavana päivänä en pystynyt kunnolla avaamaan suuta ja syöminen oli sellaista leipäpalan tunkemista oikeaan poskeen ja itku kurkussa pureskelua. Ien oli turvonnut ja tarpeellista olisi ollut kantaa mukanansa ämpäriä, johon kuolata. Päätin kuitenkin, että kyllä tässä selvitään. Minä en jumankauta jonku hampaan takia painele päivystykseen 50 kilsan päähän.

Tuli maanantai, pystyin hädin tuskin syömään. Saamattomuuttani en saanut puhelinta kouraan. Vielä jos huomenna on kipee..

No oliko se kipee seuraavana päivänä? Hell yea!! Ei pystyny syömään eikä juomaan, puhe oli sössötystä ja vain siksi, etten saanut suuta auki! Päivällä hampulääkärisedän näytille. "Juu-u, kyllä se tosi kipeeltä näyttää." Hampaalla ei ollut tilaa tulla ja niinpä se oli kostoksi tulehduttanut ikenen pahasti, mokomakin!

(weit)

Lääkärisetä päätti "nätisti poistaa hampaan". Ensinnäkin, kun tungetaan puudutuspiikkiä kunnolla tulehtuneeseen ikeneen, se sattuu! Toisekseen, kun et saa suutasi auki ja lääkärisetä runnoo sen väkisin auki, se sattuu! Kolmannekseen, kun lääkäri ei odota sitä, että puudutus alkaa kunnolla vaikuttamaan ja repii hampaan irti, se sattuu! Mä en ole ikinä ennemmin karjunu hammaslääkärituolissa, mutta kerta se on näköjään ensimmäinenkin.

Lopputulos oli se, että minä seisoin hammaslääkäriaseman parkkipaikalla surkeana syljeskellen verta 60e lasku kädessä. Olis nälkä, mutta ei saa syödä. No silloin yleensä poltan tupakan, mutta sitäkään ei saa tehdä.

Yritä tässä nyt sitten luodan tytölle positiivista kuvaa hammaslääkäristä. Ni.

22. elokuuta 2011

Mahdollisuus vaikuttaa

Kirjoitustadot ovat menneet hukkaan, ehkä myös aiheista on puutetta. Voisin itkeä sitä, ettei mulla ole juurikaan enää kavereita täällä. Sitä, että kuinka sitä raskaana ollessa ja lapsen tullessa maailmaan huomasi, ettei juurikaan kukaan pysy rinnalla enää, kun en rällästä ja aiheuta paheennusta. Kuinka lähti ensin tytön kummitäti ja minun rakkain ystäväni ja viime viikolla siskoni tuonne suureen maailmaan. Mutta en minä jaksa. Se on elämää, on täällä pahempaakin tullut vastaan.

Kuviot ovat omassa elämässä muuttumassa kovaa vauhtia, mutta en viitsi alkaa täällä elvistelemään ennen kuin on mustaa valkoisella.

Niinpä toivoisin teiltä jonkinlaisia toiveita. Jos ei niitä tipu, turha odottaa mitenkään tiivistä kirjoittelua. ;)

18. elokuuta 2011

Pihaleikkejä ja keinufilosofiaa

En ole pariin päivään yksinkertaisesti jaksanut mennä pihalle tytön kanssa. Okei, eilen anoppi vei pihalle ja sitä edellisenä satoi...ainakin 20 minuuttia. Tänään tein ryhtiliikkeen ja isimiehen mennessä vaihtamaan sakkorenkaita uusiin puin tytön rymyhaarariin (=ruma, harmaa haalari, joka saa likastua ja mennä rikki polvista) ja painelimme pihalle.


Hetken ihmeteltyämme hiekkalaatikkoa ja minun löntystellessä hölkätessä tytön perässä tämän yrittäessä karata autotielle suuntasimme vastapäätä olevaan leikkipuistoon.


Ja se vasta oli kivaa, koska sielä oli paljon hiekkaa! 

Siinä keinussa istuessa (johon mun puo ei ollut liian iso niinkuin raskaana ollessa, jihuu!!) ja tytsyä katsoessa ei voinut kuin hymyillä. Siinä se mönki, ihmetteli, minun lapseni. Kohta 1-vuotias taapertaja, joka osaa hienosti seistä ilman tukea, tapailee äitiä, halaa, silittää, kiukuttelee, yhdeksän hampainen (joista viisi tuli puolentoista viikon aikana!),  rakas riiviö, joka repii kaiken kaapeista ja laatikoista ja joka tietää miten äitiä nauratetaan irvistämällä. Mun ihan ikioma lapseni, jonka kanssa mä olen selvinnyt nyt melkein vuoden.
Sitten se iski tajuntaan:

Voi juku, mä olen ihan oikeasti äiti.

14. elokuuta 2011

Muutama haiven ja hörökorvat

Minua pahoinpidellään päivittäin. Eikä asiaa auta se, että tämä pahoinpitelijä on vähän yli 10 kuukauden ikäinen tytön tyllerö. Millon lätkäistään päin näköä kun harmittaa, milloin leikin tiimelluksessä pukataan päällä kolviin niin kovaa, että saan juosta veristä nenääni pidellen vessaan, milloin purraan, milloin nipistetään.. Tämän kaiken minä kestän. Se on joko ollut vahinko, tahatonta tai muuten vain kiukuttaa. Joka kerralla selitän, ettei äitiä saa lyödä, purra, nipistää, jne. Ja lapsi lopettaa, näyttää jopa siltä, että kuuntelee.

Mutta yhtä minä en enää kestä; hiusteni repimistä. Eikä kyse ole siitä, että antaisin hiuksiani repiä, se vain tekee sen! Jos esim. istun sohvalla, tyttö kiipeää viereeni ja on salamannopeasti selkäni takana pörrössäni kiinni. Ongelmana on se, etten saa lapsesta otetta ja pysty ottamaan tukkoa nyrkistä pois, en voi myöskään nousta sohvalta yrittäen karkuun, koska hukkapätkä olisi naamallaan lattialla.
Lopputulos on siis se, että minä vingun, vikisen ja anelen: "Ei, ei saa repiä äitiä hiuksista. Päästä irti. Ei saa. Äiti alkaa itkee, jos et päästä irti, yhyy. Ei saa!" Sanomattakin selvää, ettei tämä aneleminen ja kieltäminen millään tavalla auta, päinvastoin. Tyttö alkaa kikattamaan ja riuhtoo kahta kauheammin aina siihen asti, kunnes saan väännettyä itseni sellaiseen asentoon, että pääsen karkuun.

Toissapäivänä takaraivoni sai sen verran tarpeekseen tästä hiusten repimisestä, etten voinut maata selälläni mennessäni nukkumaan. Sanonpa vain yhden sanan: Auts!!
Olen laittanut hiukset kiinni, käyttänyt jopa pipoa! Auttoiko? Ehei.. Olin jopa niin epätoivoinen, että etsin uimariaikojeni uimalakkeja, mutta eipä yhtäkään ollut tallessa.

Uusin juttu pahoinpitely-saralla on korvien repiminen. Sillä saattaa olla jotain tekemistä näiden seitsemän korvissani killuvien hopearenkaiden kanssa...? Tuo mukula on niin salamannopea, että leikkiessä on hetkessä korvassa kiinni ja kiskoo kaikilla voimillansa.

Että jos jollain minut tunnistavalla tulee kadulla vastaan varmasti hyvin pian tulevaisuudessa nuori nainen, jolla on vain muutama haiven päässä ja dumpo-korvat. Kyllä se olen minä.


P.S. Olen niin pulassa, kun tyttö on siinä 15-vuoden iässä.

11. elokuuta 2011

10.8.2010

Niin, eilen oli se päivä, kun tuli kuluneeksi vuosi. Mistä? Siitä, kun näin koirani nukkuvan ikiuneen, kun laitoin sen ruumiin kuoppaan ja lapioin multaa päälle. Kun itkin koko päivän ja seuraavan yön, välissä kävin oksentamassa ja jatkoin itkemistä taas.

Täytyy sanoa, ettei se olo ole juurikaan helpottanut. En toki itke enää niin usein, pystyn muistelemaan ilolla. Mutta olo on vieläkin haikea, surullinen. Se oli kuitenkin minun ihan ikioma ensimmäinen koira, mun the koira. Vaikka hihnakäyttäytyminen nyt oli mitä oli eikä pihassa pystynyt pitämään vapaana, oli se silti vaan niin rakas. Tai mitäs minä valehtelen, on vieläkin.

<3
Vaikka tänään tajusin, että jos pääsen töihin hakemaani paikkaan, ei ole meidän mitään järkeä ottaa koiraa. Meillä miehen kanssa olisi kummallakin sitten sen verran haasteelliset työajat jo lapsen kannalta, ettei siihen ole mitään järkeä sekoittaa vielä koiraakin mukaan.
Kuitenkin käy päivittäin Apulassa, haaveilemassa. Eikä minulle kelpaisi kuin Kaken näköinen ja oloinen karvakorva. Korvike, kun ei sitä ole mahdollista saada tuonpuoleisesta takaisin, otetaan samanlainen.
Ehkä tämä menee vielä ajan kanssa ohi, vielä ei ole aika unohtaa.

Rakastakaa ja nauttikaa toisistanne, jokainen päivä voi olla viimeinen.

Ei ihan sanansa mittainen nainen

Joudun syömään sanani. Eksyin jälleen mol:n sivuille ja silmääni osui uusi ilmoitus entiseen toimeeni. Vakituinen palkkapussi ja mieltymys kyseiseen työhön houkutti liikaa. Koulutus käsittääkseni järjestetään työnantajan piikkiin. Työhakemus ja CV lähti juuri äsken sähköpostin välityksellä.

Samaan aikaan olen iloinen ja peloissani. Iloinen, koska olen ainakin yrittänyt. Jos minua ei valita, ei se jää paljoakaan harmittamaan. Siinä tapauksessa käy kouluni piakkoin loppuun ja haen töihin nyt rakennuksen alla olevaan myymälään. Jos minut valitaan, minulla on vakituinen palkkapussi mukavassa työssä ja tyttö on töiden alkaessa vuoden, jolloin voin hyvällä omalla tunnolla jättää hänet perhepäivähoitoon.
Peloissani, koska mietin, että jos minut valitaan, joudun sopeutumaan uuteen rytmiin ja arkeen. En olisi enää kotiäiti, vaan työssä käyvä äiti.

Loppuviimein fiilikset ovat ihan hyvät, tästä se lähtee!

10. elokuuta 2011

Yliannostus hormoneja

Onko kukaan muu äideistä huomannut, että vaikka imetys ja synnytys on jäänyt kauas monen kuukauden päähän, silti tirauttelet itkuja ihan vaikka niin typerästä asiasta kuin televisio-mainoksesta?

Ennen en ikinä itkenyt mainoksista, koskettavasta biisistä tai no...ihan mistä vaan. Ainoa leffa mikä minut koskaan on saanut itkemään ennen raskautta oli Marley & Me. Miten niin eläinrakas?
Raskaaksi tullessani tirauttelin itkuja melkein mistä vain. Äitiysloma- ja vapaapäiväni käytin katselemalla netistä Eläinten pelastuspartiota, itkemällä koko ohjelman ja halailemalla omaa karvakorvaa, koska sillä olisi voinut olla asiat huonosti, jos en olisi sitä hoiviini ottanut. (Ei olis kenelläkään hienosti käyttäytyvää, lapsirakasta, Lapinporokoiran näköistä sekarotuista?)

Synnytettyäni oli mies hätää kärsimässä. Hän kyseli muilta äideiltä, että koska tämä hormoonihirviö katoaa. Kukaan ei osannut vastata.

Minä kehtaan väittää, ettei se ole kadonnut vieläkään. Täti Punaisen tulossa kylään minua kannattaa väistää, ellei halua hullua hormoniakkaa niskaansa. (Kehtaan väittää, että kiukunnielemistaidot käytän loppuun tytön kohdalla. Muilla ei ole minulle niin väliä, muut osaa juosta karkuun. :D) Itkuja tirauttelen tuon tuosta, oli Täti kylässä tai ei. Pahin itkunaiheuttaja on -mikäs muukaan kuin- televisio. Melkein ihan sama mitä sieltä tulee, pahinta on jos tulee jokin koskettava juttu, joka tapahtuu lapsen ja äidin välillä, se laittaa Niagaran putouksen välittömästi liikkeelle.

En tiedä muista äideistä, mutta kyynelkanavani ovat tuominneet minut olemaan ikuisesti raskaana.

Viimeisin itku-biisi.

5. elokuuta 2011

It's a girl! ♥

Koska nyt seilaamme jo aikalailla selvillä vesillä ja lapsen isäkin on facebookissa oletettavaa sukupuolta kehunut, päätinpä minä tulla tänne hehkuttamaan: minulle tulee kummityttö! ♥

Tyttäreni kummitäti siis saa toisen lapsen, jonka laskettu aika on Joulun aikoihin ja minä onnekas sain kunnian lupautua toisen kerran kummin tehtävään. Noin 20 viikkoa tässä pitäisi vielä jännäillä ja odotella.

Terkut sinne ison kaupungin suuntaan! ♥

weit

P.S. Oikein ihanaa 2-vuotissyntymäpäivää tälle rakkaan ihmisen rakkaalle esikoispojalle!

4. elokuuta 2011

Takaisin töihin? Not yet!

Mä niin naaatin!
Nää viime päivät on kyllä vahvistanut mun ajatustani töihinpaluussa: ei vielä vähään aikaan! Tytön nukuttaminen on alkanut sujumaan, enää ei ole sitä parin tunnin huutokonserttia ja unta vastaan taistelemista. Päivät on kivoja, ulkona pystyy nyt olemaan ja tyttö on huippuseuraa, kun ei sisällä tylsisty ja kitise. Tyttö oppii koko ajan uusia juttuja ja on omalla tavallaan erittäin hauskaa seuraa. Mä en halua vielä töihin, en ainakaan muutamaan kuukauteen.

Kuitenkin sitä asiaa välillä miettii. Välillä panikoiden, koska tältä paikkunnalta ei saa töitä tosta vaan. Kaikki suhteet on käytettävä ja töitä otettava heti, kun niitä on tarjolla. Nopeat syövät hitaat.

Tuossa vähän aika sitten avautui siis paikka entiseen toimeeni, vakituinen paikka. Kuitenkin työpaikkaa varten olisi minun pitänyt mennä uusimaan eräs koulutus, joka maksaa sellaiset 280e, eikä sitä järjestetä tällä, eikä kyllä lähipaikkakunnillakaan. Minä ajattelin joka toinen päivä, että antaa olla. Joka toinen päivä olin soittamassa entiselle pomolleni ja kysymässä, että voisiko koulutusta mitenkään järjestää työpaikan puolesta. Soitto jäi ja mä oon ihan happy. Luotan siihen, että uusia paikkoja avautuu. Luultavasti saan ainakin keikkahommia kyseisestä paikasta tarvittaessa.

Sitten pongasin mol.fi:n sivuilla toisen työpaikan, heppatallille työntekijäksi. Sehän on niitä mun top5 haaveammatteja. Työkokemusta tuohon oli vaatimuksena 1-5 vuotta. Paperilla mulla ei ole hevostallilla työskentelystä kokemusta päivääkään. Kuitenkin tunnen kyseisen tallinpitäjän ja olen monta vuotta tehnyt ns. ilmaista työtä niin ravi- kuin ratsutalleillakin. Into oli kova, halu oli kova lähettää hakemus, mutta sekin jäi.

Miks mä niin kovasti panikoin tästä työ-asiasta? Koska mut on kasvatettu arvostamaan työtä ja opetettu, että ihmiset, jotka ei edes yritä tehdä mitään elämisestä eteen, on "huonompia". Mulla on huono omatunto tästä etuoikeudesta olla kotona tytön kanssa. Haluaisin tuntea, että kannan korteni kekoon ja mun kasvatus on sitä mieltä, ettet tee sitä ennen kuin teet töitä ja maksat veroja. 

Tätä huonoa omaatuntoa aion kuitenkin kuunnella vielä vähän aikaa. Mun paikka on vielä täällä kotona tytön kanssa. Mulla on aikaa tehdä töitä lopun ikääni. Itseasiassa olen aika varma, ettei eläkettä ole enää olemassa, jahka siihen ikään pääsen. Mulla ei siis ole kiire vielä mihinkään. :)

Hmm...ehkä siivojaksi?

2. elokuuta 2011

Hurja hauska päivä

Eilen oli kivaa, oikein kivaa. Vaikka en juurikaan tehnyt mitään ihmeellistä, kaikki tuntui menevän nappiin. :)
Ensinnäkin, sain kämpän siivottua ja pyykättyä. Imurointi jäi ja se on tehtävien listalla vielä tänäänkin, mutta minen turhista ressaa!

Parasta oli kyllä, kun sai auringonpaisteessa olla pihalla! Ilman, että meinasi läkähtyä. Pari tuntia tuossa pihalla sitten oltiinkin. Keinuttiin, käytiin hiekkalaatikkolla maistelemassa äidin kielloista huolimatta hiekkaa, karhukäveltiin nurmikolla ja tattadaa! noustiin seisomaan ilman tukea. Tyttö seisoi pitkään. Ja minä olin tietysti pakahtua ylpeydestä ja huusin naapureillekin: Kattokaa, kattokaa! Voi, ihana muru.

Melkein heti, kun olimme tulleet ulkoa syömään, kaverini soittivat meidät mukaan uimaan. Tyttö oli taas tapansa mukaan enemmän kuin innoissaan vedestä. Seuraavasta saan haukut: Kaverini raahasi taas kuormallisen hyviäisiä likalle. Oli trippiä, pätkistä ja pehmistä. Ravitseva iltapala, eikö? 
Samalla reissulla oli myös mukana haukku, jonka näkemisestä pirpana oli enemmän kuin innoissaan. Ihan sama, mitä haukku teki, tyttö nauroi, konttasi perässä ja paijasi omalla väkivaltaisella tavallaan. Onneksi haukku on lapsiystävällinen otus ja otti välimatkaa, kun tytön hellyydenosoitukset olivat turhan kovakouraisia.

Kotimatkalla tyttö nukahti ja kotiin tullessa heräsi maitopullolle. Nukutus meni hyvin, vaikka siinä taas tunti menikin. Tyttö ei kertaakaan poukkinut pystyyn ja lopulta nukahti käpälä minun kädessäni.
Ja mikä parasta: nukkui nyt toista yötä ihan putkeen aamuun asti, ilman yömaitoa!
Hyvä minä, hyvä me!

1. elokuuta 2011

Unikoulua

Olen ollut laiska äiti. Tyttö on nyt kymmenkuiseksi asti nukahtanut vain syliin pieneen heijaukseen tai maitopullolle. Ei haittaisi muuten vieläkään, mutta kun tämä nukuttaminen kestää 1-3 tuntia. Lisäksi tytön täytyy olla täydessä unessa tai sänkyyn laittaessa pomppaan pystyyn ja koko nukuttaminen täytyy aloittaa alusta. Eilen sitten päätin, että nyt riitti. Meidän likka alkaa opettelemaan nukahtamista omaan sänkyyn.

Maidon annoin ja sänkyyn vein kun väsy tuli. Harso kainaloon, tutti suuhun, hyvät yöt, halit ja pusut. Sitten istahdin siihen sängyn viereen ja silittelin päätä. Pistin takaisin makuulle, kun tyttö pomppasi pystyyn. Pari kertaa tyttö alkoi itkemään, jolloin otin syliin ja itkun loppuessa pistin takaisin sänkyyn. Kun tyttö oli puoliunessa, pidin vain kättä selän päällä.

Ja tieks te mitä? Se nukahti! Tunnin silittelyn ja makuulle laittamisen jälkeen yhä uudestaan ja uudestaan, se nukahti! Oon mä vaan hyvä.

Tietysti tarkoitus olisi se, että jonain päivänä saisin vain viedä tytön sänkyyn, antaa halin ja pusun, toivottaa hyvät yöt ja tämä jäisi sinne ihan itsekseen nukkumaan.

Eilisilta antaa jotain toivoa, ehkä musta tuleeki ihan pätevä äitee. :)