4. heinäkuuta 2011

3.7.2011

Tänään kaupunki oli hiljainen, pysähtynyt. Suru näkyy ja tuntuu kaikkialla.
Kaikkien huulilla on tällä hetkellä vain yksi nimi, tai oikeastaan kaksi: uhrin ja ampujan. Miten yhdellä sormen liikautuksella voi päättää toisen kuolemasta?

Ei voi tämän tytön mieli ymmärtää, että mikä ajoi moiseen tekoon. Eikä sitä, että poika voisi oikeasti olla poissa. Vielä on se tunne, että tämä tulee kylällä vastaan, nostaa kättänsä vino hymy naamalla.

Noin kuuden vuoden aikana on monet reissut tehty kyseisen ihmisen kanssa, silloin nuoruusvuosina. Monena iltana se istui siinä pöydän ääressä, löpistiin vain suomeksi puhuttuna paskaa, joskus mietittiin kunnolla syntyjä syviä.
Vaikka ei yhteyttä pidetty viimeisen vuoden aikana, suru-uutisen kuuleminen sunnuntaina kosketti, itketti, vihastutti... Mieleen ryöpyi kaikki muistot, jotka sai mielen matalaksi entistä enemmän.

En voi kuvitellakaan, että miltä hänen perheestään ja läheisistä ystävistään tuntuu. En voi muuta sanoa, kuin: Otan osaa suruunne.

"Kukaan ei kuole, ennen kuin hänet on unohdettu."

Lepää rauhassa, perästä tullaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti