10.8.2010

Niin, eilen oli se päivä, kun tuli kuluneeksi vuosi. Mistä? Siitä, kun näin koirani nukkuvan ikiuneen, kun laitoin sen ruumiin kuoppaan ja lapioin multaa päälle. Kun itkin koko päivän ja seuraavan yön, välissä kävin oksentamassa ja jatkoin itkemistä taas.

Täytyy sanoa, ettei se olo ole juurikaan helpottanut. En toki itke enää niin usein, pystyn muistelemaan ilolla. Mutta olo on vieläkin haikea, surullinen. Se oli kuitenkin minun ihan ikioma ensimmäinen koira, mun the koira. Vaikka hihnakäyttäytyminen nyt oli mitä oli eikä pihassa pystynyt pitämään vapaana, oli se silti vaan niin rakas. Tai mitäs minä valehtelen, on vieläkin.

<3

Vaikka tänään tajusin, että jos pääsen töihin hakemaani paikkaan, ei ole meidän mitään järkeä ottaa koiraa. Meillä miehen kanssa olisi kummallakin sitten sen verran haasteelliset työajat jo lapsen kannalta, ettei siihen ole mitään järkeä sekoittaa vielä koiraakin mukaan.
Kuitenkin käy päivittäin Apulassa, haaveilemassa. Eikä minulle kelpaisi kuin Kaken näköinen ja oloinen karvakorva. Korvike, kun ei sitä ole mahdollista saada tuonpuoleisesta takaisin, otetaan samanlainen.
Ehkä tämä menee vielä ajan kanssa ohi, vielä ei ole aika unohtaa.

Rakastakaa ja nauttikaa toisistanne, jokainen päivä voi olla viimeinen.