Kirjoitustadot ovat menneet hukkaan, ehkä myös aiheista on puutetta. Voisin itkeä sitä, ettei mulla ole juurikaan enää kavereita täällä. Sitä, että kuinka sitä raskaana ollessa ja lapsen tullessa maailmaan huomasi, ettei juurikaan kukaan pysy rinnalla enää, kun en rällästä ja aiheuta paheennusta. Kuinka lähti ensin tytön kummitäti ja minun rakkain ystäväni ja viime viikolla siskoni tuonne suureen maailmaan. Mutta en minä jaksa. Se on elämää, on täällä pahempaakin tullut vastaan.
Kuviot ovat omassa elämässä muuttumassa kovaa vauhtia, mutta en viitsi alkaa täällä elvistelemään ennen kuin on mustaa valkoisella.
Niinpä toivoisin teiltä jonkinlaisia toiveita. Jos ei niitä tipu, turha odottaa mitenkään tiivistä kirjoittelua. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti