18. elokuuta 2011

Pihaleikkejä ja keinufilosofiaa

En ole pariin päivään yksinkertaisesti jaksanut mennä pihalle tytön kanssa. Okei, eilen anoppi vei pihalle ja sitä edellisenä satoi...ainakin 20 minuuttia. Tänään tein ryhtiliikkeen ja isimiehen mennessä vaihtamaan sakkorenkaita uusiin puin tytön rymyhaarariin (=ruma, harmaa haalari, joka saa likastua ja mennä rikki polvista) ja painelimme pihalle.


Hetken ihmeteltyämme hiekkalaatikkoa ja minun löntystellessä hölkätessä tytön perässä tämän yrittäessä karata autotielle suuntasimme vastapäätä olevaan leikkipuistoon.


Ja se vasta oli kivaa, koska sielä oli paljon hiekkaa! 

Siinä keinussa istuessa (johon mun puo ei ollut liian iso niinkuin raskaana ollessa, jihuu!!) ja tytsyä katsoessa ei voinut kuin hymyillä. Siinä se mönki, ihmetteli, minun lapseni. Kohta 1-vuotias taapertaja, joka osaa hienosti seistä ilman tukea, tapailee äitiä, halaa, silittää, kiukuttelee, yhdeksän hampainen (joista viisi tuli puolentoista viikon aikana!),  rakas riiviö, joka repii kaiken kaapeista ja laatikoista ja joka tietää miten äitiä nauratetaan irvistämällä. Mun ihan ikioma lapseni, jonka kanssa mä olen selvinnyt nyt melkein vuoden.
Sitten se iski tajuntaan:

Voi juku, mä olen ihan oikeasti äiti.

2 kommenttia:

  1. Ihana kirjotus. :) Samaa oon itekin miettiny miten lyhyessä ajassa paljon muuttunu ja mitä kaikkea on käyny läpi; raskaus, synnytys, ekat 3kk vauvan mahakivut ja miettiä mitä teen oikein ja mitä väärin. Mut äitinä oleminen on ihanaa. :)

    VastaaPoista
  2. Kiiddi. :) Se on ihanaa ja joka päivä oppii aina uusia asioita tästä "uudesta työstä". :))

    VastaaPoista